Vuonna 2010 olin Sibelius-Akatemian promootiossa maisterina. Katsellessani promotoitavia tohtoreita, kävi ensi kertaa mielessä, josko minäkin voisin jatkaa opintojani eteenpäin jollain saralla. Ajatus jäi kuitenkin pariksi vuodeksi hautumaan ja sen sijaan aloitin venäjän kielen ja liiketalouden opinnot. Vuonna 2012 syksyllä aktivoiduin asiassa uudelleen ja ajattelin, että voisin tutkia jotakin omaan orkesterityöhöni liittyvää asiaa. Kävin juttelemassa aiheesta Sibelius-Akatemian tohtorikoulutuksen silloisen johtajan kanssa. Ehdottaessani tieteellistä vaihtoehtoa, hän oli kovin skeptinen ja totesi sen olevan muusikkotaustalla kovin hankalaa. Tapaamisen jälkeen olin jotenkin hämilläni ja pettynyt. Näinkö seinä nousi pystyyn ennen kuin olin ehtinyt edes aloittaa?
Olin kieltämättä täysin keltanokka tiedeyliopistomaailmassa. Sibelius-Akatemiasta en saanut minkäänlaisia valmiuksia tieteellisen tutkimustyön tekimiseen, kirjoittamiseen tai ylipäänsä analyyttiseen ajatteluun. Hankin ensi töikseni Helsingin yliopiston kirjastoon kortin ja lainasin muutamia tieteenfilosofian ja menetelmien perusopuksia. Niistä intoutuneena ilmottauduin Jyväskylän avoimeen yliopistoon tammikuussa 2013. Siellä suoritin keväällä muutaman kurssin tieteenfilosofiasta ja tutkimusmenetelmistä.
Helmikuussa 2013 kuulin virolaisesta fagotistista, Peeter Sarapuusta, joka oli suorittanut tohtorintutkinnon sikäläisessä musiikkikorkeakoulussa. Hänen väitöskirjansa käsitteli aihetta, joka minuakin kiinnosti eli viritystä ja intonaatiota orkesterissa. Otin Peeteriin yhteyttä ja kävin Tallinnassa tapaamassa häntä pari kertaa. Jälkimmäisellä kerralla hän mainitsi, että oli olemassa ilmiö nimeltä asteikon- ja oktaavin laajeneminen. Asia oli minulle intuitiivisella tasolla etäisesti tuttu, mutta en ollut asiaa juurikaan ajatellut. Paluumatkalla googlailin aihetta ja silloin samalla tutkimusaiheongelmani lopulta ratkesi. Kirjoitin aiheesta jokusen liuskan ja mietin, kuinka asiaa voisi tutkia. Jyväskylän kursseilta oppimani tiedon avulla sain tehtyä alkeellisen tukimussuunnitelman. Mietin, että miksi ihmeessä pyrkisin Sibelius-Akatemiaan, kun voisi hakea oikeaan tiedeyliopistoonkin. Uhkarohkeasti siis soitin professori Eero Tarastille, joka lupasi ottaa minut vastaan. Hän oli oikein kannustava ja kiinnostunut aiheestani. Kuitenkin suunnitelma oli vielä aivan liian ylimalkainen ja akateemiset taitoni olemattomat. Hän ehdotti, että voisin hakea vuodeksi ylimääräiseksi opiskelijaksi ja hakea seuraavana vuonna jatko-opiskelijaksi. Näin myös tapahtui. Syksyllä 2013 suoritin Helsingin yliopistolla pari kurssia musiikkiakustiikasta ja studioteknologiasta sekä tutustuin tulevaan ohjaajaani ja mentoriini, Kai Lassfolkiin.
Joulukuussa 2013 onnistuin katkaisemaan taloustikkailta pudottuani pikkusormeni. Siitä aiheutui pitkä sairasloma soittajan työstä. Nyt oli siis aikaa lukea ja opiskella. Ylimääräisenä opiskelijana en valitettavasti saanut oikeuksia HY:n kautta normaaleihin artikkelinlukupalveluihin, joten jouduin tyytymään nettiin ja kirjastosta lainattaviin opuksiin. Luin kuitenkin ahkerasti sen minkä sain käsiini ja tutkimusaiheeni ongelmat ja moninaisuus alkoivat pikku hiljaa paremmin hahmottumaan. Helmikuussa 2014 aloitin tutkimussuunnitelman teon jatko-opintohakua varten. Ilmeisesti se oli sen verran kelvollinen, että tulin valituksi musiikkitieteen jatko-opiskelijaksi Helsingin yliopiston humanistiseen tiedekuntaan kesäkuussa 2014. Pakko myöntää, että lähtökohdat huomioon ottaen olin aika ylpeä tästä saavutuksesta. Sinä vuonna myös sisäänottokriteereitä oli merkittävästi tiukennettu.