Ennen kuin lopullinen aihe oli kirkastunut, enkä ollut vielä jatko-opiskelijastatuksellakaan, päätin tehdä laajahkon kyselytutkimuksen. Kohderyhmäksi valitsin suomalaiset kapellimestarit. Aineistonkeruuprosessi vei aika kauan ja itse asiassa se jatkui vuoden 2013 kesästä aina kevääseen 2018 asti. Yhteensä haastattelin 17 kapellimestaria ja keskustelut olivat hyvin mielenkiintoisia. Aihepiiri oli melko laaja ja aineistoa kertyi satoja sivuja. Viime keväänä päätin, että fokusoinkin aiheen toisin. Siitä tulee tavallaan kokooma-artikkeli, jossa kaikkien muiden osatutkimusten luonnontieteellinen ja psykologinen tieto yhdistetään musiikilliseen kontekstiin. Artikkelin nimi tule olemaan intonaation kolme tasoa. Kapellimestarihaastattelujen osuus jää aiottua pienemmäksi, mutta ne ovat silti merkittävässä roolissa teorioiden verifioimisessa.
Oleellisimmat asiat artikkelissa ovat virityskeskiöön perustuva ajattelu, intonaatioajattelun tasomalli ja harmonisen ja melodisen intonoinnin dynaaminen erottaminen kontekstisidonnaisesti. Asiat ovat monelle muusikolle intuitiivisella tasolla tuttuja, mutta harvat ovat asioita sen kummemmin jäsennelleet. Perusajatuksena on, ettei orkesterin viritys nojaudu bassosoittimiin vaan sen sijaan keskialueen soittimiin. Tälle perusteluna on asteikon laajenemisilmiö. Staattinen viritysreferenssi eli virityskeskiö on perinteisesti ollut A4 eli yksiviivainen A. Se on oikeastaan ainoa ääni, joka perinteisestä viritysmittarista kannattaa katsoa (pienin varauksin, ks. artikkeli ”Aaltoilua”). Kaikkien muiden äänten kohdalla perinteinen mittari on yksiselitteisesti väärässä, koska se ei ota asteikonlaajennusta huomioon. Kun leviäminen bassopäässä tutkimuksemme mukaan on noin -15 senttiä matemaattisen tason alapuolella on se huilun ja viulujen ylärekisterissä jo +30–40 senttiä. Jos tuollaisia ääniä virittää mittarilla, ajautuu todella kauas psykoakustisissa tutkimuksissa havaitusta hyvävireisyydestä. Toiseksi, kun bassosoittimet (alabrassi, fagotit, sellot, bassot) ovat riittävän matalia, orkesteri soi paremmin ja levollisemmin, eikä ylärekisterin soittimien tarvitse nostaa viritystä ylenpalttisesti vaan ainoastaan normaalin asteikonlaajennuksen verran. Soitinryhmät muodostavat näin ollen eräänlaisen vaa´an, jonka tukipiste on virityskeskiö (A4). Ottamalla keskirekisterin referenssiksi viritystaso ei nouse (ainakaan niin helposti). Tämä on intonaatiojärjestelmän alin ja staattisin taso. Sen vastinpari pianon virityksessä on stretching-käyrä.
Toisen tason muodostaa melodinen ja harmoninen intonointi. Pianossa sitä vastaa erilaiset temperoinnit, josta ylivoimaisesti käytetyin viimeiset sata vuotta on ollut tasavireinen temperointi (Equal temperament). Muilla kuin kiinteävireisillä soittimilla temperointia ei tarvita vaan käytössä on paljon vapaampi intonaatio. Tämän voi karkeasti jakaa kahteen osaan, joista melodinen intonointi ammentaa juurensa pythagoralaisesta asteikosta ja harmoninen vastaavasti luonnonpuhtaasta sointuajattelusta. Nimestäkin voi päätellä, kumpaa systeemiä missäkin yhteyksissä suositaan. Suurimmat ristiriidat näiden kahden ajattelun välillä aiheuttavat duuriterssit ja dominanttiterssit eli johtosävelet. Myös pieni septimi on ongelmallinen joissain tapauksissa. Koska vapaasti intonoitavissa soittimissa tasavireisesti soittaminen on käytännössä mahdotonta, käytännössä soitetaan tai lauletaan yleisimmin jomman kumman ajattelun mukaisesti. Jos melodisessa soitossa intonoidaan harmonisesti, tuloksena voi olla huono melodinen eli horisontaalinen intonaatio, jossa melodia ei ole sisäisesti loogisen puhdas. Melodiset duuriterssit lepäävässä loppusoinnussa vastaavasti aiheuttavat kireää sointia. Ongelmallisia ovat myös kolmisointumaiset melodiat, joissa usein on myös kolmisointumainen säestys alla. Tällöin täytyy etsiä kompromissi (tasavireisen tyyppinen ratkaisu) tai balanssoimalla häivyttää duuriterssien keskinäinen ristiriita taka-alalle. Eri soitinryhmien välillä on myös usein ajattelussa eroja. Jousisoittajat,varsinkin viulistit, ovat tyypillisesti enemmän melodisesti ajattelevia kun taas vaskisoittajille harmoninen ajattelu ja intonaatio on jo soittimen akustisesta toimintaperiaatteesta johtuen luontaisempaa. Puupuhaltajat ovat jossain välimaastossa. Kuten jo mainitsin, usein sopivalla balanssoinnilla voidaan virityseroja saada vähemmän häiritseviksi. Mitään peukalosääntöä ei ole kuitenkaan olemassa, joka ratkaisisi kaikki ongelmat. Aiheesta lisää sitten, kun artikkeli on valmis.
Kolmas ja hienovaraisin taso on sitten karakteristisen intonoinnin taso. Siihen kuuluvat mm. pienet ja suuret puoliaskeleet, marseljeesikvintti, fanfaariterssi sekä esittäjän tulkintasidonnaiset affekteista johtuvat tai intentionaalisesti tehdyt poikkeamat normaalista virityksestä. Toisin sanoen kysymys voi olla traditiosta, koulukunnasta tai taiteilijan omasta tulkinnasta, jota korostetaan intonaation keinoin. Pianossa ja muissa kiinteävireisissä soittimissa tällaista tasoa ei luonnollisestikaan ole olemassa.
Eräs yleinen ongelma orkesteriympäristössä on myös ns. sointujen puhdistaminen tai virittäminen harjoitustilanteessa. Perinteisesti tilanteita on ratkottu sointulähtöisesti eli virittämällä soinnut yksi kerrallaan puhtaaksi. Tällöin kuitenkin saattaa käydä niin, että melodian sisäinen intonaatiologiikka kärsii ja lopputulos ei musiikillisesti olekaan tyydyttävä, koska joko melodia kuulostaa sisäisesti epäpuhtaalta tai vaihtoehtoisesti ei ole samassa vireessä säestyksen kanssa. Ajatukseni on, että säestys joustaa enemmän melodian mukaan myös näissäkin tapauksissa. Tässä mallissa melodian soittajalla on suuri vastuu pitää viritystaso stabiilina. Jälleen palataan kuitenkin samaan ajatukseen, että sointujen puhdistuksessakin referenssi on keskellä eikä bassossa. Perinteinen unisonot – oktaavit -kvintit- terssit -systeemi toimii kyllä, mutta sen rakentaminen tulee aloittaa mahdollisimman läheltä virityskeskiötä ja edetä siitä ylös- ja alaspäin. Tästä kapellimestarit olivat myös pääsääntöisesti samaa mieltä kanssani, vaikka tuohon lähestymistapaan en ole omalla urallani juurikaan törmännyt.